Musiikinopettajaksi 80-luvulla opiskellessani ajattelin, että minusta olisi oikeastaan pitänyt tulla tanssija. Monenlainen musiikki inspiroi tanssihinkuani. Täytin opiskeluviikkoni vapaat hetket kaikenlaisilla tanssitunneilla: oli afroa, modernia, kansantansseja, jazztanssia, luovaa liikettä.. mutta totaalisesti maailmani meni ylösalaisin törmätessäni kuubalaiseen musiikkiin ja tanssiin. Ei ollut mitään niin hurmoksellista kuin kuubalainen sensuelli rumba guaguanco tai kiihkeätempoinen salsa pyörähdyksineen. Kuubaan, Havannaan oli päästävä, unelmoin! Pidemmäksi aikaa. Tanssimaan! Akatemiasta valmistuminen häämötti. Väänsin tutkielmaa yötäpäivää ja siinä ohessa lauloin B-kurssitutkintoni. Lopulta tuo lähdön päivä koitti.

Puoli vuotta vierähti tanssien ja espanjaa opetellen. En puhunut suomea kenenkään kanssa. Puhelut kotiin olivat kamalan kalliita. Yhteyttä pidettiin lähettämällä faxeja viereisen hotellin toimistosta. Olin uusien kuubalaisten ystävieni, auringon, meren, musiikin ja tanssin ympäröimänä koko ajan ja silti niin yksin ja eksyksissä. Ystävä Suomesta tuli joululomalla käymään luonani ja pian hoksasi, mistä nyt oli kysymys: ensimmäistä kertaa elämässäni en laulanut. Puolitoista vuotiaana aloittamani jatkuva laulanta oli vaihtunut tanssiin ja sen myötä identiteettini olikin ihan hukassa.

Tuon oivalluksen saattelemana marssin paikallisen Taidekorkeakouluun, El Instituto Superior del Arteen ja kysyin, ottaisivatko minut lauluoppilaaksi. Si, si, bienvenida! Taaloja pöytään vaan ja niin olin taas musiikinopiskelija tai nyt oikeammin laulunopiskelija. Sain ihanat ja vaativat opettajat, harjoittelin todella paljon. Ensimmäistä kertaa keskityin ja satsasin laulamiseen 100%. Lauloin yllättäen italialaista bel cantoa sekä kuubalaisia laulelmia ja sentimentaalisia boleroita.  Niin, lähdin tanssimaan vaan vuoden kuluttua palasinkin laulajana kotiin.

Jatkoin intohimoisesti laulunopiskelua. A-tutkintoa valmistellessani totesin, että ooppera ei ole minua varten, oma ääni-ihanteeni oli erilainen. Nautin vanhasta musiikista, äänellisesti jotenkin keveämmästä ja ketterämmästä, vapaammasta. Ja samalla nautin myös nykymusiikista, sen melodialinjojen välillä hurjista intervallihypyistä ja äänenkäytön yllättävistä mahdollisuuksista, improvisoinnin ihmeellisistä mahdollisuuksista puhumattakaan!

Tein 20 vuotta töitä muskariopettajana. Ääneni lepäsi ja tekniikkani vahvistui lasten kanssa höpötellessä ja heidän kanssaan laulaessa, samoin kuin kotona kahta lastani hoitaessa. Emotionaalinen suhde lauluun vahvistui, sen merkityksen rakkauden välittäjänä ymmärsin heille tuutulauluja laulaessani. Hiljaisen hyräilyn valtava voimaa!

Olen laulaja, laulunopettaja, äänitaiteilija, laulattaja, hoivalaulaja. Laulan itse kaikenlaista musiikkia, laidasta laitaan. En halua lokeroida laulunopettajanakaan itseäni yhden tyylin opettajaksi. Opetan yksinkertaisesti – laulua.

Kaarina Helakisan runon sanoin:

Laululla on monta virkaa. Se tunnustaa rakkauden. Se tanssittaa. Se hellii ja tuudittaa uneen. Tai herättää. Oivalluttaa. Askarruttaa.

Laulu voi olla loitsu, laulu voi olla tunnelma tai tiedonjyvä, tai kädenojennus, tai toimintaan kehotus.

Ja joskus laulu itkettää, joskus naurattaa tai tarinan kertoo toisinaan.