Olen koonnut tähän kirjoitukseen tutkimuksellisia tausta-ajatuksiani kohdistuen Kietoutuen-konserttiin, jossa tutkin monitaiteellisia yleisön osallistumisen mahdollisuuksia ja yleisön ja esiintyjien välisen rajan liudentamisen tapoja. Konsertin jälkeen yleisöltä kerätään anonyymi palaute ja järjestetään fasilitoitu keskustelu kokemuksellisen aineiston tuottamiseksi. Tarkastelen myös muusikoiden kokemuksia sekä omaa kokemustani osana tutkimusprosessia. Näin Kietoutuen toimii paitsi taiteellisena tapahtumana myös tallennettavan materiaalin avulla analysoitavana tutkimustilanteena.

Lupa leikkiä!

Olen löytänyt leikistä taiteellisen tutkimukseni teoreettisen viitekehyksen. Kun luen vuodesta 2022 lähtien kirjoittamiani tutkimuspäiväkirjoja, sana leikki toistuu niissä jatkuvasti. Myös työhistoriani on pitkälti leikkiä – musiikkileikkiä niin lasten kuin aikuisten kanssa. Mottoni on ollut jo parinkymmenen vuoden ajan: Lupa leikkiä! Leikki ei siis ilmestynyt tutkimukseeni uutena käsitteenä, vaan se on ollut siellä koko ajan, liian lähellä, että olisin nähnyt sen ja osannut sen nimetä.

Kietoutuen-konsertin tutkimustehtävä kiertyy leikin kokemuksen ympärille, niin yleisöläisten kuin muusikoidenkin. Miltä konsertti tuntuu leikkinä? Muuttuuko oma kokemuksemme, kun ajattelemme tapahtuvaa leikkinä. Millainen kokemus siitä syntyy? Muuttaako leikki leikkijää? Pystynkö minä, järkevä aikuinen antautumaan leikille?

Tavoitteista 

Kietoutuen-konsertin keskeisenä tavoitteena on tutkia, miten konsertti voi toimia osallistumista mahdollistavana, leikillisenä ja relationaalisena tapahtumana. Relationaalisuudella tarkoitan sitä, että konsertti ei muodostu itsenäisistä teoksista tai yksittäisistä esiintyjistä, vaan suhteista: esiintyjien ja yleisön välisestä suhteesta, sävelletyn ja improvisoidun materiaalin suhteesta, vanhan ja uuden musiikin välisestä dialogista sekä ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Relationaalisuus työskentelyssäni merkitsee sitä, että mikään elementti ei ole autonominen, vaan jokainen osa saa merkityksensä suhteessa toisiin. Siitä tulee myös konsertin nimi, Kietoutuen.

Konsertin tarkoituksena on paitsi tuottaa taiteellinen lopputulos myös tarkastella konserttiformaatin muuntumista tilanteessa, jossa yleisön ja esiintyjien välinen raja liudentuu ja jossa osallistuminen on mahdollista monin eri tavoin. Kietoutuen rakentuu ajatukselle siitä, että konsertti ei ole muuttumaton instituutio, vaan historiallisesti rakentunut käytäntö, jota voidaan ajatella ja toteuttaa toisin. Tavoitteena on kehittää sellaista konserttiajattelua, jossa yleisö ei ole pelkkä vastaanottaja vaan potentiaalinen toimija.

Yksi tärkeä tavoite on hierarkioiden purkaminen tai ainakin niiden madaltaminen konserttitilassa ja -tilanteessa. Tämä tarkoittaa sekä tilallista ratkaisua (ei erillistä katsomoa tai lavaa, yleisö voi olla joka puolella, minä laulajana liikun kaikkiin suuntiin) että tekijyyden jakamista. Riikka Talvitien säveltämä Kietoutuen – yleisöpassacaglia on esimerkki sävellyksestä, jossa yleisöosuudet on sävelletty osaksi teosta ja jossa yleisö voi osallistua myös etukäteen tuottamansa materiaalin kautta.

Tavoitteena on myös turvallisen ja vapaaehtoisen leikkitilan rakentaminen. Leikin ehto on vapaaehtoisuus; pakollinen osallistuminen ei ole leikkiä. Siksi konsertissa osallistumisen tapa on jokaisen itse valittavissa.

Tutkiessani osallistumisen mahdollistamista hyödynnän Pablo Helgueran (2011) esittämää osallistumisen tasojen jaottelua, jossa osallistuminen voi olla nimellistä, ohjattua, luovaa tai yhteistoiminnallista. Kietoutuen-konsertissa kaikki nämä tasot ovat läsnä. Yleisö voi osallistua kuuntelemalla ja katsomalla, toimimalla ohjatusti, tuottamalla sisältöä myös maalaten ja tekstejä kirjoittaen annetun rakenteen sisällä tai toimimalla yhteistekijänä musiikillisten ja liike/tanssi-improvisaatioiden avulla.

Tutkin konsertissa tapahtuvaa leikkiä kulttuurifilosofisena ja ontologisena ilmiönä. Johan Huizingan (1944) mukaan leikki on oma todellisuutensa, jolla on omat lakinsa ja joka ei ole pelkkä viihteellinen lisä kulttuuriin, vaan yksi kulttuurin perustavista voimista. Hans-Georg Gadamer (2013) puolestaan ajattelee leikkiä tapahtumana, joka tapahtuu ihmisen kautta; leikki ei ole vain subjektin toimintaa, vaan liike, johon ihminen antautuu. Tutkimuksessani tarkastelen, mitä tapahtuu, kun konsertti rakennetaan leikin logiikalle ja kun osallistujat astuvat ajallisesti ja paikallisesti rajattuun leikkitilaan.

Työskentelyprosessista

Konsertti kokoaa yhteen tutkimukseni keskeiset käsitteet ja toimintatavat: leikki, osallistumisen mahdollistaminen, relationaalisuus, improvisaatio, ekologinen ajattelu sekä konserttiformaatin uudelleenajattelu. Nämä konkretisoituvat tilaratkaisussa, dramaturgiassa, sävelletyn ja improvisoidun materiaalin limittymisessä, yleisön osallistumisen rakenteissa sekä tekijyyden jakautumisessa.

Prosessissani konsertti muotoutuu valmiin teoksen hiomisen sijaan yhteisen tapahtuman rakentamisena. Konsertti hahmottuu rajattuna ajallisena ja tilallisena maailmana, jossa sävelletty ja improvisoitu materiaali kietoutuvat toisiinsa ja jossa yleisö ei ole ulkopuolinen tarkkailija vaan mahdollinen toimija. Improvisaatio näyttäytyy tällöin tilanteeseen reagoimisena, ei yksilöllisenä virtuositeetin osoituksena.

Harjoituksissa olen tietoisesti vaalinut kiireetöntä ilmapiiriä ja kehollista virittäytymistä. Säveltäjä on ollut koko ajan osana ryhmää, mikä on vahvistanut prosessin dialogisuutta. Yhteiset ruokailut, improharjoitteet sekä ulkopuolisen Deep Listening -ohjaajan, Anna-Kaisa Meklinin kutsuminen vetämään Sonic Meditations -harjoituksia ovat osa prosessia, jossa pyritään purkamaan hierarkioita ja rakentamaan vertaisuuden kokemusta toisten kuuntelemisen herkistymisen lisäksi. Tavoitteenani on ollut asettua ryhmään osallistujana muiden joukkoon, ei pelkästään projektin johtajana, vaikka kyse on omasta jatkotutkintokomponentistani. Myös konkreettiset eleet, kuten konsertissa käytettävien villasukkien kutominen muusikoille, ovat osa työskentelyä.

Ajatuksiani Kietoutuen-konsertista ennen konserttia

Tämänhetkisten harjoituskokemusten ja kahden yleisöläpimenon perusteella voin tehdä jo joitakin alustavia havaintoja. Oma kokemukseni on, että musiikillinen laatu ei heikkene osallistumisen lisääntyessä – päinvastoin. Improvisaatio ja yleisön läsnäolo lisäävät tarkkuutta, kuuntelemista ja herkkyyttä elää aistikkaasti (kaikilla aisteilla!) kyseistä hetkeä. Kaiken toisiinsa kietouttava asetelma ei hajota musiikkia, vaan tiivistää sitä.

”More is more” -ajattelu ei näyttäydy kaoottisuutena, vaan runsauden dramaturgiana. Kun konsertissa tietoisesti kokeillaan useita osallistumisen tapoja; ääntä, liikettä, kirjoittamista, maalaamista, kuuntelemista, syntyy kokemus tilasta, jossa erilaiset olemisen muodot ovat rinnakkaisia ja tasavertaisia. Tämä laajentaa konserttikokemuksen esteettistä kenttää.

Tekijyys jakautuu aidosti. Koen sen olevan hyvin orgaanista. Säveltäjän, esittäjien ja yleisön panokset punoutuvat toisiinsa tavalla, joka muuttaa käsitystä siitä, missä teos alkaa ja missä se päättyy.

Jos tämä kokeilu kantaa, se avaa mahdollisuuden ajatella konserttia laajempana taiteellisena tilana, jossa tanssi, runous, kuvallinen ilmaisu ja musiikki voivat kohdata ilman, että mikään niistä alistuu toisen palvelukseen. Kietoutuen ei ole päätös, vaan avaus. Se on tutkimuksellinen ja taiteellinen siirtymä kohti konserttimuotoa, joka on yhä vähemmän esitys ja yhä enemmän yhteinen tapahtuma.

Lähteet:

Gadamer, H-G. (2013) Truth and Method. Bloomsbury Academic. London.

Helguera, P. (2011). Education for Socially Engaged Art: A Materials and Techniques Handbook. Jorge Pinto Books.

Huizinga, J. (1944). Leikkivä ihminen. WSOY.

Talvitie, R. (2013). Muuttuva säveltäjä: kohti dialogisia käytäntöjä. Taideyliopiston Sibelius-Akatemia.

https://www.uniarts.fi/tapahtumat/sanna-vuolteenaho-kietoutuen/

KONSERTTIOHJELMA: Kietoutuen – leikillinen epäkonsertti

Yleisön toivotaan saapuvan paikalle ajoissa, viimeistään klo 17.45, allekirjoittamaan tutkimukseen osallistumissuostumus. Tutkimuksen tietosuojailmoitukseen on toivottavaa tutustua jo ennak…

Go to this Sway